Hyvikset vastaan pahikset 5-vuotiaiden tyyliin á la Tuulia

Okei eli siis, hyvät vs. Pahat, kliseyden huipentuma mutta Tommia ei kiinnosta. Kaikilla on kaks tyyppiä, hyvis ja pahis. Pinjan pahis johtaa pahoja ja Immun hyvis hyviä. Muut on jotai saatanan homoja jotka nuolee johtaien persettä. Juonittelu, draamailu ja kaikki kusipäisyys sallittua. Ei saa tappaa tai vahingoittaa vakavasti (eli siis miesten kyrpiä ei saa leikata), ellei kyseisen roolija itse niin halua.
Lomake on sellanen mitä nyt sattuu olemaan, joko vaan pötkössä nimi, ikä, sukupuoli ja puolueellisuus, tai sitte LOTRin kokoinen syällinen romaani lapsuuden traumojen vaikutuksesta silmien väriin.

Nimi: Demétr Iathan Quillon

Ikä: Todelliselta iältään 271, mutta päällepäin 20 ja 30 välillä.

Sukupuoli: ukko

Rotu: Puolivelho jolla on demonisia lisävoimia.

Erikoiskyvyt: Vaikka Demétr on vereltään vain puoliksi velho, niin ylittävät tuon voimat velhona roimasti keskiverron. Sen lisäksi miehen kehossa on pala paholaista, jotka täydentävät velhon taikoja ja antavat niille selkeän suuntauksen pahuuteen. Kaiken kukkuraksi Demétr on fyysisesti erittäin vahva, joten vastustajana mies on pelkäämisen arvoinen.

Muuta: Ulospäinsuuntautunut, itsevarma nuorukainen ei jää keneltäkään huomaamatta, se on varma. Demétr omistaa vahvan temperamentin, ja hänellä on pahana tapana ylireagoida negatiivisiin asioihin. Suuttuessaan nuorta miestä varominen on suotavaa, sillä ei paljoa vaadita, että tuo käy päälle, fyysisesti tai sitten migian avulla.
Yleisesti Demétr kuitenkin suhtautuu asioihin viilean rauhallisesti, joka voi luoda hänestä hieman väliimpitämättömän kuvan, mutta tosiasiassa nuori mies tarkkailee ailtuisesti ympäristöä ja ympärillään olevia ihmisiä, yrittäen selvittää näden heikkouksia ja vahvuuksia, ja tavallisesti pystyykin katsomaan ihmisten sismpään.
Muiden ihmisten tunteisiin ja toiveisiin Demétr tapaa suhtautua kylmän ylimielisesti, ellei näe niistä itselleen hyötyö tai mielihyvää. Muuten tuo toimii oman päänsä mukaan, kuuntelematta neuvoja. Yleensä herran tekemiset ovat pitkänäköisyyden ansiosta onnistuneita ja taitavasti toteutettuja, mutta voi toki myös käydä niin, että neuvoja antanut joutuu toteamaan sen nuorukaisen vihaaman lauseen: 'Mitä minä sanoin?'. Tuolloin nousee esiin taas Demétrin voimakas viha, ellei mies koe sitä haitalliseksi lopulliselle määränpäälleen.
Demétr on käytännön ja realistisuuden ihminen, ja sylkäisee turhan idealistisuuden päälle.
Rohkeutta mieheltä löytyy aina uhkarohkeuteen asti, tuo ei koskaan sano 'ei' uusille haasteilla ja toiminnan tehtäville.
Demétr halveksuu heikkoutta ja sorretuksi jäämistä tai tulemista, mutta silti ei itse välitä itseään alempiarvoisten tunteista tai vapaudesta ja tätä kai nimitetään itsekkyydeksi.
Demétriltä löytyy jokin luokan huumorintaju, vaikkakin yleensä huumori on sarkastisen piikittelevää ja ironisiin asioihin kiintyvää.

Demétr on omaa etuaan tavoitteleva jokapaikan höylä, joka tekee työtä sille, joka maksaa parhaiten ja jonka työkuva on sadistisesta ja irstaasta miehestä kiinnostavin. Yleensä Demétr työskentelee Pahoille, muttei noihin varsinaisesti kuulu.

Demétrin äiti, Marie, oli ihminen, papin tytär, kaunis sellainen. Ikää tuolla neidolla oli vasta 16vuotta, kun metsissä asuvat ryövärit ja paholaiset hyökkäsivät kaupunkiin, jossa Marie asua. Puolet siitä paloi tuhkaksi ja aivan liian suuri oli kuolleiden määrä. Marien vanhemmat ja muu sisarusparvi kuopusta, häntä, lukuunottamatta tapettiin, vain yhden miehen kädestä. Eikä mies Marietakaan pahalta säästänyt, vaikka säästikin tämän kuolemasta - neidon suuren kauneuden tähden.
Yhdeksän kuukauden päästä hyökkäyksestä synty Marielle, papin tyttärelle, isätön poikalapsi, jonka isän taustoista ei kuitenkaan ollut mitään epäilystä. Marie oli jo raskautensa alkuaikana saanut kyläläisten paheksunnan ylleensä, eikä se hellittänyt lapsen syntyessä tahi aloittaessa kasvunsa.
Vuodet kuluivat ja Demétr kasvoi ja iän ja pituuden mukana kasvoi kyläläisten paheksunta ja pelko, sillä outoja tapahtui tuon lapsen ympärillä. Muut lapset pelkäsivät poikaa, pitivät outona kuten vanhempansakin, välttelivät kontakteja, sillä suuttuessaan, pelätessään tai muuten tuntiessaan vahvasti kykeni Demétr vahingoittamaan muita koskematta, pelkällä katseellaan. Noituutta, puhuttiin, mutta Marie, papin tytär, kasvatettu pelkäämään Paholaista, ei välittänyt vaan rakasti lastaan.

Demétristä kasvoi sulkeutunut tarkkailija, joka piti asiat ominaan, eikä jakanut kenellekään tietoa siitä mitä teki, luki tai oppi.
Mutta kyläläisillä oli tarkat silmät ja mieli täynnä epäluuloja ja nuorukaisen saavutettua 19 vuotensa tuli Pahaa pelkäävien kyläläisten mitta täyteen ja Demétr julistettiin Paholaisen saastaiseksi jäljeläiseksi, noituuden harrastajaksi. Kohtalokseen nuorukainen sai palaa roviolla, niin kuin monet ennen häntä.
Marie, Demétrin äiti joka rakasti ainokaistaan syvästi kaikesta huolimatta, vastusti päätöstä ja rukoili poikansa puolesta. Kylän vanhimmat katsoivat kaltoin kohdellun naisparan Demétrin loihtimaksi ja näin ollen likaamaksi rikostoveriksi, joka saisi saman kohtalon kuin poikansakin.

Kohtalon päivä koitti ja ensin sai Demétr katsoa kuinka hänen äitinsä, ainoan ystävänsä, elinvoimat hiipuivat hiljakseen liekkien niellessä hänet.
Juuri ennen kuin nuorukainen sai ylleensä saman kohtalon, liekkihelvetin, syöksyi katsojajoukosta viittaan pukeutunut mies, joka parilla sanalla sai koko vartijakaartin kaatumaan kituvana maahan.
Mies, velho kuten Demétrkin, auttoi tuon pakoon ja vei turvaan kotiinsa, pahuuden valtakuntaan.
Dmitir, nuorukaista auttanut mies näki Demétrissä suuria ja kuta kunkin kieroja mahdollisuuksia ja otti tämän oppilaakseen,  isoveljeksi kahdelle lapselleen.
Joitain vuosia Demétr asui Dmitirin hovissa, mutta nuorukaisen mieli kaipasi maailmalle ja niin tuo jätti kotinsa ja tutki maita ja mantuja ympärillään. Aina välillä palasi mies Dmitirin luo, oppimaan lisää ja näkemään oppi-isänsä ja adoptiosisarustensa voinnin.

Kerran palatessaan kohtasi Demétr vain Kaizènin, nuoremman Dmitirin lapsista, tyttären. Muut perheestä olivat kohdanneet tuskallisen loppunsa.
Nuoren miehen matkat jatkuivat, mutta kävivät lyhyemmiksi, sillä jollain käsittämättömällä tavalla tunsi Demétr olevansa vastuusta siitä, että nuori Kaizèn sai kunnollisen kasvatuksen -ja kunnollisestahan voi olla montaa mieltä.
Aina välillä mies siis palasi 'kotiinsa' ja sai suureksi ilokseen todeta, että Kaizènista kasvoi varsin kaunis ja julma nainen.

Demétr rakastaa vain ja ainoastaan itseään, vapauttaan ja naisvartaloa. - Ja ehkä, mutta sitä mies ei ole myöntänyt edes itselleen, kuvankaunista ja julmaa Kaizènia, mutta se ei tosiaankaan näy päälle.

Murh puhelin on liian hidas, että pystyisin roolaamaan. B(

Nimi: Kaizén Therene Shackred

Ikä: Fyysisesti, neito olisi 20, mutta sillä ajankulu on maagisilla hahmoilla toinen, täten Kaizén on 170-vuotias

Sukupuoli: Se kauniimpi

Rotu: Kaizén on demoninoita

Erikoiskyvyt: Kuten jo kerrottua, Kaizén on demoninoita. Tämä tarkoittaa, että naikkonen pitää hallussaan satoja demoneita, joita käyttää hyökkäyksissään. Lisäksi tämä omaa pimeitä voimia, osaa leikitellä tulella ja muuttaa muotoaan sudeksi. Pimeistä voimista ei kukaan muu kuin neiti itse tiedä, joten ne saattavatkin yllättää. Demonien hallinta ja niiden käyttö aseena. Kaizénin pääase on kuitenkin viikate, sillä se kuvastaa itse kuolemaa. Viikate on demonien siunaama, joten se voi olla hehkuvan kuuma tai joko äärettömän nopea. Sen terä voi kasvaa tai kutistua, mikä tuottaakin vastapuolen ihmiselle hämmennystä.

Muuta:Naisen luonnetta on kovin vaikeaa kuvailla. Hän on paha, mutta samalla kieroutunut. Hän rakastaa itseään, ja osaa rakastaa todella vain perhettään ja elämänkumppaniaan, joita ei kumpiakaan omaa. Kaizénista on vuosien varrella kolhiintunut hyvin kovapintainen ja koppava naikkonen, joka rakastaa muiden satuttamista. Mieltymyksiä ovat ironia ja sarkasmin piikittelemä puhe. Neito on sadistisuuden ruumiillistuma, eikä ole muuksi muuttunut tai tule muuttumaan.

Mutta on hänessä toinenkin puoli. Se puoli, mikä rakastaa omia läheisiä, vaikkei niitä tällä olekaan. Suojelee omaa kansaansa, mutta epäilee lähes kaikkia ulkopuolisia. Tällä on kuitenkin rakkaudellisia tuntemuksia klaaninsa erästä velhoa Demétriä kohtaan, mutta arvokkaana ei kenenkään perään vongu.

Kaizén syntyi talvisena pakkasen runtelemana yönä 230 vuotta sitten. Tyttö itki valtavan paljon, ei tohtinut lopettaa. Vain äitinsä ikivanha laulu sai neidon rauhoittumaan, tosin hetkellistä tämäkin. Vuodet vierivät ja Kaizénista kasvoi ujo pieni tyttö, joka jumaloi silloin viidentoista kesän ikäistä veljeään. Kaizén itse oli seitsemän, ikäeroa näiden kahden välille syntyi kahdeksan ikävuotta. Tämän äiti Maríze oli kuvankaunis ja isä Dmitri vahva ja roteva- toki komeat piirteet omaava. Dmitriä pelättiin ja arvostettiin, samoin myös tämän poikaa Gatekoraa. Gatekora piti aina huolta nuorimmastaan, ja rakasti Kaizénia yli kaiken. Veljestä oli määrä tulla seuraava hallitsija, olihan hän esikoinen. Mutta eräänä aurinkoisena kesäaamuna kaikki asiat muuttuivat. Marizén ollessa metsästämässä, oli muuan Westerwoodilainen metsästysjoukkio hänet napannut. Marizé kun vahvat voimat omasi, eivät miehet säästyneet vammoilta, tosin miltein kaksikymmentä karskia miestä sai pitkän taistelun tuloksena Marizén sidottua hopealangasta punotulla köydellä, mikä teki pimeän enkelin voimattomaksi. Dmitri pahaa aavistamattomana lähti pelastamaan vaimoaan, mutta tuolloin luopiovelho pääsi livahtamaan linnaan, ja murskasi Dmitrin voimien lähteen.
Dmitri oli menettänyt lähes kaikki voimansa, joten alivoima koitui hänenkin kohtalokseen. Myöhemmin löydettiin lapset Kaizén ja Gatekora, veljen yrittäessä puolustaa vielä niin voimatonta siskoaan sai hän surmansa. Marizé ja Dmitri poltettiin kahta päivää myöhemmin roviolla, ja Kaizén jäi orvoksi

Demétr

Ruumiiltaan nuori, ja siinä samalla syntisen komea Demétr Quillon istui jylhällä, koristeelliseti veistetyllä puupenkillä kädessään hopeinen pikari täynnä lämmitä, kevyesti humaltavaa nestettä, joka kurkkua alas valuessa poltteli miellyttävästi matkasta väsynyttä ruumista. Väsymyksestä huolimatta nuorukaisen ryhti oli sotilaallinen, eikä mikään osa Demétristä antanut ilmi mitään inhimillisiä tunteita. Mustat silmät tuijottivat herkeämättömästi ovea, josta ne tiesivät linnan valtiattaren, Kaizénin, saapuvan hetkenä minä hyvänsä.
Huone oli pieni ja kodikkaimpia mahdollisia kolkosta rakennuksesta, Demétr tiesi tämän, sillä lukemattomia kertoja oli mies vaellellut noilla kivisiillä käytävillä. Salaa syvällä mielessään Demétr nautti tavattomasti siitä huomiosta, että linnan julma neito tuntui kovasti haluavan miellyttää jo tutuksi käynyttä vierasta kerta toisensa jälkeen. Mutta ei, tuosta pienestä tunteesta ei puhuttu, ei ääneen, eikä äänettömästi.

Kaizen korjaili turhautuneena korpinmustan, nilkkoihin asti yltävän samettisen mekon asentua, mistä sieltä täältä pilkahteli punaista pitsiä. Mekko saattoi paljastaa neidon povea ehkä turhankin paljon, muttei se haitannut tätä. Kepein askelin tämä asteli ruokasalin ovelle, ja avasi mahonkisen ja jykevän oven. Naikkosen mielen täytti vain tieto jälleennäkemisestä tuon urhean ja ylvään miehen kanssa. Miten lukemattomat kerrat olikaan tämä yöpynyt tässä pahuuden peittämässä valtakunnassa, mitä Kaizen kodikseen kutsui. Pieni vilkaisu vasempaan suuntaan sai tämän sydämen jättämään yhden lyönnin välistä, kun Demetrin komeat kasvonpiirteet valtasivat neidon silmät.
"Odotinkin tietä saapuvaksi, Demetr" virkkoi tämä julmalla äänellään, mistä kykeni kuitekin löytämään jotakin viettelevää.

Kaizénin ylvään, mutta ehdottoman naisellisen ruumiin astuessa vihdoin sisään huoneeseen nousi Demétr salaman seisomaan ja jätti kädessään pitämäsnsä pikarin pöydälle. Sulavin askelin mies käveli naisen luokse ja nappasi tuon valkean käden omaansa ja kumartaen painoi hellän, mutta omaan julkeaan tapaansa varsin vihjailevan suudelman pehmeälle iholle. Noustessaan takaisin täyteen pituuteensa Demétrin kasvoilla lepäsi keikarimainen hymy, joka lupasi naiselle kaiken, kota tuolta saatanallisen komealta mieheltä vain keksisi pyytää.
"Olen kovin pahoillani jos annoin odotuttaa itseäni, valtiattareni, suotte sen toki anteeksi."
Puhe tuli Demétrin huulilta viileän rauhallisesti, ja ilman kasvolla lepäävä hymyä olisi voinut luulla, ettei kuulijalla ollut miehelle enempää arvoa kuin linnulla puunoksalla.

Demetr vaikutti aina niin kovin tyyneltä. Mitä mahtoikaan olla kätkettynä tuon komesn matkamiehen ulokuoren taa? Kaizen nautti pienimmistäkin huomionosoituksista mitä tuo tälle soi.
"Olkaa huoletta, olette auttaneet minua pienestä pitäen, ettei pieni viivästys haittaa" naikkonen virkkoi julma hymy maalattuna kasvoilleen. Vaikka hymy oli julma, se ei tarkoittanut tämän olevan sitä Demetriä kohtaan, sillä joka ikinen neidon ilmeistä antoi osoittaa edes pienen hivenen sitä puhdasta pahuutta, mitä Kaizen huokui.
"Tulkaa toki peremmälle, emmehän me päiväämme eteiskäytävässä kuluta!" Kaizen hymähti hänelle kuulumattomalla, iloisemmalla tavalla, jolla naikkonen puhui vain Demetrille. Tämä lähti kävelemään kauniin, kivisen ja koristeellisen ruokasalin poikki, kohti sen perällä komeilevia tummanmahonkisia ovia. Ovet aukesivat niiden raskaasta ulkonäöstä huolimatta kepeästä. Kaizen istahti yhdelle punaisella sametilla verhotulle nojatuolilleen, viittoen Demetriä tekemään samoin.

Marabellin lomake vielä tähän syssyyn.
Nimi- Marabell Foxie Traun
Ikä- ihmisten vuosissa 14 mutta omassa maailmassaan 140.
Rotu-

Luonne, menneisyys ja muuta paskaa- Marabell on hivenen arkaluontoinen ja muutenkin säikyn oloinen. Hän tuntuisi säikähtävän jopa omaa varjoaankin. Neiti on puhtoinen ja empaattinen, eikä kykene satuttamaan muita. Mutta tämä onkin vain keijun toinen persoona. Tämän sielu ei näet aina ole puhtaan valkoinen.
Marabellin ollessa hyvin nuori- kymmenen vanha- joutui tämä perheineen ryöstön kohteeksi. Marabell oli tavalliseen tapaansa leikkimässä pihamaallaan talon takana, kun sisälle asteli kaksi nuorta, nainen ja mies. He surmasivat välittömästi tämän vanhemmat ja kaksi vanhempaa veljeä, Marabelliä huomaamatta. He veivät kaiken arvokkaan, kunnes huomasivat sisälle meteliä ihmettelemään tulleen neitokaisen. Marabelliä iskettiin napakasti päähän kynttilänjalalla, nuorikkojen ajatellessa tytön kuolevan siihen. Marabell kuitenkin selvisi hengissä, muttei vaurioitta. Siitä lähtien on tämä sairastanut dissosiatiivista identiteettihäiriötä. Tämä on suurimman osan ajasta normaali, mutta joinakin harvoina päivinä, toinen persoona iskee. Silloin Marabell on täysin itsensä vastakohta. Hän havittelee muiden henkiä, ja tämän seksuaaliset vietit heräävät. Mutta mikä on huolestuttavaa, aivoissa iskusta johtuneen häiriön vuoksi Marabellin toinen persoona alkaa ottaa tästä yhä enemmän valtaa.

Voimat- Marabell on keiju, joten tällä on hallussaan lahjoja parantaa muita ja suojata. Lisäksi tällä on hitusen kuulta saauja voimia. Tämä kykenee langettamaan loitsuja- joskin on vähän huono niissä- ja kykenee heikkoihin hyökkäyksiin. Marabell on vastahakoisesti opetellut puolustamaan itseään myös jousin ja nuolin. Mutta joutuessaan toisen persoonansa haltioihin, tämän voimat moninkertaistuvat huimasti, jolloin ne ovat jopa pelottavan vahvoja.

"Mutta eihän herrasmiehen sovi antaa hienon naisen odottaa päivääkään liikaa." Vasatasi Demétr viileästi, mutta kasvoillaan ilkikurinen virne.
Mies seurasi Kaizénia huoneeseen johon nainen hänet johdatti ja tämän kehotusta seuraten istuutui samettiselle nojatuolille.
"Ah, melkein unohdin," hymähti Demétr hiljaa kaivaessaan koristeellisen hopearasian mustan takkinsa povitaskusta.
"Se on kaukaa idästä, vain parasta teille." jatkoi mies ja avas rasian Kaizénin nähtävälle. "Mitä hienoimpia savukkeita itämaisella vivahteella, niillä on hieman huumaava vaikutus, mutta uskon sinun pitävän."
Nyt Demétrin äänestäkin saattoi jo tavoittaa pienen, mutta silti ilkikurisen hymyn vivahteen.

VOI PERKELEEN VITTU, KIRJOITIN METRIN PITUISEN LOMAKKEEN JA SE VAAN KATOSI RAAAAAAGH. Päätän, että teen tästä vain kovin pikaisen ja kökön. Got dat?

Nimi: Morgal Kuolonsiipi

Ikä: Fyysisesti jossain kahdenkymmenenyhden tienoilla.

Sukupuoli: Uros

Rotu: Nekromantikko (Kyllä, se on rotu)

Puoli: Hyvä tietenkin koska hyvien johtaja ja plööh

Erikoiskyvyt: Morgal ei poikkea kovin paljon muista nekromantikoista. Tyypillisimpiä kykyjä ovat kuolleiden nostaminen haudoista, ja heikentyneiden ihmisten sielujen repiminen kehosta irti, jättäen näistä vain "kuoret" jäljelle. Morgalilla on yksi synnynnäinen kyky, joka on läheisten ihmisten kurjuuden tunteminen. Morgal voi nähdä heikkojen ihmisten sieluun, ja korruptoida nämä mielensä mukaan. Morgal kanavoi voimiansa riipuksen kautta, johon on kuvioitu kuunsirppi ja aurinko.

Ulkonäkö: Morgal näyttää keskimittaiselta mieheltä. Tämä pukeutuu yleensä mustan ja violetin sävyiseen kaapuun. Tällä on syvänvihreät silmät, ja vaaleat hiukset. Monesti käyttäessään nekromantikon voimiaan Morgalin ihon läpi voi nähdä tämän luut. Morgalin silmät muuttuvat tämän raivostuessa tummanpunaisiksi.

Luonne: Morgal on todella rauhallinen, mutta kun tämän pinna katkeaa, tämä on hyvin tuhoisa. Morgal yrittää tehdä kaikkensa parantaakseen nekromantikon kykyjään. Morgal on kovin usein katkera ihmisille ja demoneille, sillä demonit tuhosivat tämän lapsuudenkodin, ja ihmiset karkoittivat Morgalin luotaan. Morgal on monesti tunteeton taistellessaan, tämä ei tunne mitään empatiaa vihollisia kohtaan. Kaikesta huolimatta yleensä yrittää ajaa asioita yhteisen hyvän vuoksi. Välillä Morgal on harvinaisen tyhmänrohkea.

Menneisyys: Syntyi Kuolonsiipien sukuun Marie ja Fughür Kuolonsiivelle. Isä kuoli tämän ollessa 13, kun tämä puolusti vaimoaan ja lastaan demoneilta. Marie ja Morgal pääsivät pakoon tietenkin. 16-vuotiaana pakeni kotiinsa hyökänneitä demoneita. Lähti tutkimaan maita ja mantuja ja ääh, ei sen enempää jaksa selittää.

Kaizen hymähti Demetrin suuntaan, ja ojentui ottamaan hellästi tuon tarjoaman savukersian.
"Kiitokseni, Demetr, muistat edelleen makuni" Tämä visersi samettisela äänellään, mistä saattoi löytää ilkeän vivahteen, mutta se oli toki vain olennaista tälle.
"Mutta Demetr, kertokaa toki matkoistanne" Kaizen virkkoi tuolle, halukkaana kuulemaan tuon matkoista maita ja mantuja pitkin.

Marabell~

Keijunainen istui kauniisti solisevan puron törmässä. Tämän siro käsi välillä kosketti viileää, kristallinsinistä vettä. Aika ajoin Marabell nostatti vettä pienellä käden liikkeellään, saaden sen silti edelleen virtaamaan ilmassa. Käden puristuessa nyrkkiin vesi jäätyi hohtavaksi, ja käden avutuessa se rikkoutui miljoonaan sirpaleeseen joista auringon kaunis kajo hohkasi. Purolla oli turvallista, olihan Marabell sinne niin monesti poikennut. Neito oli keräilemässä yrttejä, mutta pysähtyi automaattisesti tämän virtaavan veden äärelle. Nuorikon tulenpunaiset hiukset leikittelivät tuulen mukana, ja tämän vihertävä mekko tahtoi välillä kostua purossa. Marabell kuuli hentoa rapinaa takaansa, ja kääntyi salaman nopeasti katseensa äänen suuntaan. Hänen takanaan istui pikkuinen, pullea, hopeanharmaa pupujussi. Keiju kohotti kättään tuon eläimen suuntaan, ja se liikahti lähemmäs, antaen rapsuttaa kaulaansa. Tämä koppasi eläimen hellään syleilyynsä, eikä sillä tainnut olla mitään sitä vastaan.

/Morgal istui metsässä. Eläimet karttelivat tätä, ne aistivat kuoleman. Vain yksi eläin ei karttanut tätä. Korppi, kuolontuoja. Morgal hymyili, ja katsoi korppia. Sen sulat olivat mustaakin mustemmat, lintu näytti ylväältä. Se tuli hänen lähelleen, ja tökki Morgalia nokallaan. Lintu näytti haluavan jotain ruokaa.

-Käydään katsomassa, onko Marabellilla jotain, Morgal sanoi. -Se tyttö kun tuntuu olevan niin maanläheinen.

Morgal nousi, ja korppi lensi tämän olkapäälle. Nekromantikko katsoi ympärillään kohoavaa kaunista luontoa, ja huomasi Marabellin istuvan läheisen puron luona. Morgal rupesi kävelemään tätä kohti./

Marabell oli kovin eläinläheinen. Tämä kaivoi ruskeasta nahkapussukastaan muutaman pähkinän, ja kaniini hotki ne ilomielin.
"Sinä tosiaan pidät ruuasta!" Neiti hihkaisi ja painoi hellän suukon tuon pehmoiselle päälaelle. Keiju näki vilkaistessaan olansa yli Morgalin. Säkenöivä hymy maalautui tytön kasvoille, ja tämä huiskasi kättään tervehdykseksi tuolle.

/Morgal päästi kasvoilleen jonkin hymyntapaisen nähdessään tytön. Morgal nosti kätensä tervehdyksen merkiksi.

- Aah, Marabell, olin etsimässä sinua. Ei sinulla sattuisi olemaan jotain pientä syömisentapaista tälle ystävälleni tässä? Morgal sanoi osoittaen korppia olkapäällään. -Ja jos et halua kaniinisi pakenevan minua, kuten suurin osa eläimistä tekee, suosittelen, että sanot sille minun olevan ystävä./

Juu lyhyttä. Teen pian pahiksen.

"Voi Morgall, tämä on peloton pieni olento!" Marabell virkkoi ja nosti kaniinia ylöspäin, joka vain heilautti korviaan ja liikautti kuonoaan.
"Ruokaa, hmm..." tyttö pohti ja laski eläimen hetkeksi sylistään, kaivaakseen nahkaista pussiaan, mikä tuntui kulmevan aina nidon mukana. Hän sai käsiinsä muutaman pähkinän ja ojensi käsivarttaan kehottaen korppia istumaan siihen. Yönmusta lintu hyppäsi kepeästi (?) tämän hennolle käsivarrelle, ja Marabell syötti sille löytämänsä ruuan. Marabellillä tuntui olevan ihmeellinen vaikutus eläinten suhteen- juuri mikään olento ei karttanut tätä viatonta tyttöä, päin vastoin, ne tuntuivat hakeutuvan tämän luokse.
"Morgall-herra, saanko pitää tuon pikkuisen olennon, se on niin suloinen!" Keiju pyysi säkenöivine silmineen osoittaen tuota kaniinia.

Morgal kirjoitetaan btw yhdellä ällällä.

/Morgal katsoi hiukan kopealla ilmeellä Marabelliä. Mutta nähdessään tämän säkenöivät silmät ja ilmeen, Morgal sanoi:

-Voit, Marabell. Mutta pidä kanisi aisoissa, sillä jos vaatteitani tai kirjojani on järsitty, en katso sitä todellakaan hyvällä silmällä.

Korppi päätti lehahtaa takaisin Morgalin olkapäälle. Ruoka oli saatu.

-Miksi olet täällä purolla? Morgal kysyi./

Teen sen pahan lomakkeen heti kun saan ruokaa.

Kaunis, ja ilahtunut hymy nousi Marabellin kasvoille, ja tämä halasi yllättäen Morgalia.
" Tuhannet kiitokset Morgal-herra!" Keiju hihkaisi, ja laskeutu poimimaan kaniinin syliinsä, joka kapusi tytön olkapäälle, kutittaen tämän siloisia poskia pörröisillä korvillaan.
"Mitäkö teen? No, olin keräilemässä yrttejä, ja pysähdyin tämän kauniin puron uomaan. Olen harjoitellutkin, katso!" Marabell kertoi, ja kohotti käsivarttaan puron suunnalle, kapea vesipatsas nousi mutkittelevana tytön olan korkeudelle. Yllättäen naikkosen käsi puristui nyrkkiin ja vesipatsas muuttui kiiltävän jäiseksi.

/Morgal katsoi tuota näkyä hieman kopealla katseella, jossa oli mukana hiven kunnioitusta. Tytöllä oli paljon voimia, todellakin...

- Oikein hyvä, Morgal sanoi. - Oikein hyvä noin nuoreksi. Et vielä yltä minun tasolleni tietenkään, mutta noin nuorena olet jo todella kehittynyt.

Morgal otti maata käteensä.

- Tämä vaati kuukausien harjoittelua, Morgal sanoi ja sulki maan nyrkkiin. Kun hän avasi kätensä, maa oli muuttunut torakoiksi./

Marabell kavahti taakse päin nähdessään nuo hyönteiset. Marabell ei pitänyt liiemmin ötököistä. Kaikesta huolimatta tyttö oli vaikuttunut tuosta taidonnäytteestä.
"Olettepa taitava!" Kkeiju hihkaisi ja silitti samalla uuden ystävänsä pörröistä- joskin hieman pulleaa- kaulaa, ja sai vastaukseksi tyytyväistä hyminää.
"Mitä on tämän päivän suunnitelmissa?" neito kysäisi ja loi katseen tuohon.

/Morgal katsoi Marabellia. Tämän kasvoille kapusi hymyntapainen.

- Ensinnäkin meidän täytynee käydä kylässä, ruokamme ja juomamme ovat lopussa, Morgal sanoi. - Sitten katsotaan mitä päivä tuo tullessaan. Tule.

Morgal rupesi kävelemään korppi olallaan kohti kylää. Marabell seurasi perässä./

Eli joo kaavailin, että tuo kylä on sitten tuhottu tai jotain.

//Jotakin joo. Kaienin ja Demetrin tekosia, kait. Sanotaanko näin että vähän siitä jäi jäljelle. Pari kauppaa yms.

Marabell lähti seuraamaan Morgalia kepein askelin. Kylän pitäisi alkaa hahmottua kukkulan takaa. Jotakin tuntui kuitenkin olevan pielessä, neito ei vain saanut päähänsä, mitä se olisi. Yleensä kylän savupiipuista kohoavan utuisen savun hahmotti liki kukkulan laelta, ei kuitenkaan tällä kertaa. Näky oli hirvittävä. Suurin osa kylästä oli palanut tuhkaksi, pieni osa puisista taloista oli kuitenkin pystyssä, niissä hoidettiin vammautuneita ja yritettiin saada kaupan ruokatarvikkeita ja sen sellaisia.
"Morgal..mitä täälläon tapahtunut?"

/Morgal katsoi näkyä järkyttyneenä. Korppi hänen olkapäällään vääntelehti.

- Aistin kuoleman, Morgal sanoi. - Kylä on tuhottu vasta ihan hetki sitten. Kuka ihme voi tehdä tälläistä tuhoa?

Morgal pudisti päätään.

-Oli miten oli, meidän on jatkettava. Ehkä saamme kylästä lisää tietoa.

Nekromantikko lähti kävelemään kylän raunioita kohti. Kaikkien kuolleiden ihmisten kärsimys painoi jo tältä etäisyydeltä hänen mieltään./

Lähtiessään seuraamaan Morgalia, Marabell aisti jotakin. Mitä lähemmäs kylää neito pääsi, yhä suurempana hän tunsi sen. Se oli energia, paha sellainen, jonka tämä oli aistinut neljä ihmisten vuotta sitten. Marabellin oikea silmäkulma lkoi nykiä hivenen, ja muistijuvat virtasivat liian elävinä tämän päähän. Hänen vanhempana kuolleina, julma, mustatukkainen nainen, ja mies. Äkisti tarttui keiju Morgalin käsivarteen, kertomatta kuitenkaan sen suurempaa syytä. Se oli tulossa, Marbell pelkäsi sitä. En ei tulisi olemaan oma itsensä, muttei voinut paljastaa sitä, sillä siitä ei kuin keiju itse tiennyt.

Aika launo tää.

Nimi: Valeryel Voreios, 'Pohjoistuuli'
Ikä: Neidon ikä on vaikeasti laskettavissa, mutta maan päällä on vuosia kulunut 21.
Rotu: tuuletar
Voimat, luonne, menneisyys ja kaikki sellanen:
Valeryel Voreios, Pohjoisen kaunotar, on Taivaiden neljästä sisaruksesta vanhin ja voimakkaan. Neidon voimiin kuuluvat kylmien tuulien hallitseminen, sään säätäminen ja kaikki pienet hienoudet, joita kylmävoimaiselle sään jumalattrelle voisi vain kuvitella. Menneisyydestään johtuvien luonteenoikkujen takia Valeryel on kuitenkin todella arka käyttämään voimiaan ja usein kylmät tuulet saivatkin pauhaa miten haluavat.

Kylmä Pohjoistuuli ei ole koskaan ollut suuressa suosiossa, ei Taivaisissa saleissa tai maan päällä. Kolme pienempää sisarta, Länsi, Itä ja Etelä olivat suloinen kolmenkopla, joiden juttuihin Valeryel ei koskaan päässyt mukaan.
Neidosta kasvoi hiljainen, sisäänpäinsuuntautunut omien teidensä kulkija, jota kukaan ei ole koskaan kyennyt ymmärtämään. Valeryel vaalii omaa rauhaansa, ja käyttäytyy usein torjuvasti ja muutenkin kylmästi sosiaalisissa tilanteissa, mutta kukapa ei kaipaisi rakkautta ja hyväksyntää?
Neito ei koskaan puhu turhia, mutta kun tuo avaa suunsa tulee sieltä aina silkkaa asiaa.

21 vuotta sitten Valeryel lähti kotoaan Taivaisista saleista ja siitä asti hän on vaeltanut pitkin maita ja mantuja. Ensimmäisten vuosiensa aikana neito sai tutustua ihmisten kylmyyteen ja ennakkoluuloihin, Pohjoisen jäisenä noitana häntä puhutettiin. Hiljaista hyväksyntää hakien Valeryel onkin piilottanut suurimman osan voimistaan sydämeensä ja vain harva enää tietää kuinka vahva Pohjoistuuli oikeasti onkkaan.

Ulkonäöltään Valeryel on huomiotaherättävä, kaunis vai ei, sen päättää katsoja. Neito on todella vaalea, kuin pohjoisen talvi. Ruumiinrakenne on miltei sairaalloisen hoikka verrattaen ylvääseen pituuteen, joka ei jää miehen varjoon. Päällään Valeryel pitää vaaleita, koristeelliseti kirjailtuja vaatteita, säällä kuin säällä, sillä neito ei tunne kylmää. Kuumuus taas saa naisen voimaan pahoin alta aikayksikön. Kenkiä Valeryel ei ole koskaan vetänyt jalkoihinsa

/Kävellessään raunioiden vierellä kohti ensimmäistä pystyssä olevaa taloa, Morgal katsoi järkyttyneenä ympärilleen. Kaikki kasvit olivat kuolleet. Tämä näki maassa luurangon, tajuten, että se oli pikkulapsen. Morgalin täytyi kääntää päänsä muualle, että ei oksentaisi.

Morgal ja Marabell kävelivät taloon, jossa ihmiset paransivat haavoittuneita. Kyläläinen tuli hänen luokseen sanoen:

-Sinä olet nekromantikko! Osaat tuoda kuolleita eloon! Pyydän, herätä kylämme kuoleet eloon!

Morgal pudisti päätään ja sanoi:

-Osaan animoida ruumiita, en tuoda ihmisiä oikeasti eloon. He olisivat aivottomia, sieluttomia, eikä heillä olisi mitään muistoa entisestä elämästään.

Kyläläinen voivotteli.

-Mitä täällä on tapahtunut? Morgal kysyi./